Ystävyydestä ja itsestäänselvyyksistä

YSTÄVYYDESTÄ JA ITSESTÄÄNSELVYYKSISTÄ

Sunnuntain Hesarissa (14.9.2025) oli herättävä juttu "Mistä tunnet sä ystävän". Siinä Simon Sinek pohti ystävyyttä ja kysyi: "Oletko koskaan kysynyt ystävältäsi, miksi hän valitsi juuri sinut ystäväkseen? Miksi et?"

Mikä meille kullekin on ystävän määritelmä – ja miksi juuri minä?

Sinek kirjoittaa, että "yhdessä kasvamiseen kiteytyy ystävän ja kaverin ero. Ystävyys muistuttaakin paljon parisuhdetta, joka on tietynlainen sopimus yhteisestä tulevaisuudesta." Ystävyydessä ollaan siis yhteisellä kasvumatkalla, tukemassa toisiamme.

Toinen osuva havainto oli se, että monella meistä on ystäviä, jotka vastaavat, kun menee huonosti. Mutta paljon harvempi löytää sen ystävän, jolle voi soittaa silloin, kun menee hyvin. Ihmisen, joka ei tunne kateutta vaan aidosti iloitsee puolestasi. Tämä toi mieleeni vanhan sanonnan, Eino Leinon runosta tutun ajatuksen: "kell' onni on, sen kätkeköön". Onko onnesta vaikeneminen meille niin sisäistettyä, että ystävyyden syvin merkitys jää vajaaksi?

Sinek muistutti, että ystävyyden suurin virhe on sen ottaminen itsestäänselvyytenä. Tämä kolahti. Jäin pohtimaan, mitä omat itsestäänselvyyteni ovat. Esim. veden virtaaminen hanasta ja valon syttyminen katkaisijasta – ne ovat helppoja tunnistaa. Mutta entä ihmissuhteet? Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 30 vuotta. Olemmeko toisillemme itsestäänselvyyksiä? Ehkä. Ja juuri siksi on tärkeää muistaa, että arvostus syntyy usein vasta, kun jokin katoaa. Itsestään selvistä asioista tulee helposti rutiinia – ne sulautuvat arkeen niin, ettei niitä enää huomaa erityisinä.

Kun pysähtyy tämän äärelle, voi huomata, että itsestäänselvyyksiä ei synny vain suhteessa toisiin, vaan myös itseä kohtaan. Kuinka usein jätän huomaamatta omat tarpeeni tai sivuutan pienen sisäisen äänen, joka haluaisi tulla kuulluksi? Ehkä välillä olisi hyvä kysyä, mitä kaikkea ohitan arjessa – asioita, jotka voisivat olla tärkeitä, mutta joita en enää huomaa, koska ne ovat tulleet niin tutuiksi.

Olen viime aikoina pysähtynyt miettimään: otanko tämän ihmisen, tämän hetken tai tämän asian itsestäänselvyytenä? Voisimmeko näyttää läheisillemme, että heidän läsnäolonsa ei ole koskaan itsestäänselvyys? Ja voisinko itsekin aika ajoin pysähtyä sanomaan –

kiitos Sinulle, että olet  ❤