Tunne vs. Mieliala                  

Tunnetila ... mieliala ... mitä kummaa!

Viimeaikaisissa mentoroinneissani olemme pysähtyneet tunnetilan sanoittamisen äärelle. Olen huomannut, että tunnistan hyvin sen, mitä tunnen kehossani – mutta en aina osaa pukea sanoiksi sitä, mitä tunne koskettaa.

Jostain luin, että tunnetila eli tunne tai emootio on kestoltaan lyhyempi kuin mieliala. Itse huomaan, että nämä kaksi voivat helposti sekoittua. Tietynlainen mieliala voi värittää päivää ja kun siihen liittyy jokin tilanne, joka herättää tunteen, voi olla vaikea enää erottaa, mikä on mitäkin.

Välillä mieliala on kuin mantteli, joka on huomaamatta laskeutunut yllemme. Emme aina tiedä, milloin tai miksi sen puimme. Mielialan muutosta voi lähestyä pohtimalla, mikä sen muutti ja jos syytä ei löydy, voi pysähtyä miettimään: miten haluaisin voida ja tuntea juuri nyt? Sitä kautta voi lähteä lempeästi muuttamaan olotilaansa.

Koen, että mieliala on kuin hitaasti etenevä virta – jotakin pysyvämmän oloista. Tunnetila taas on kuin aalto, joka käy yli ja väistyy. Molempiin auttaa liike. Ehkä olet huomannut, miten ulkoilun jälkeen olo kevenee ja mieli selkenee. Myös tunteen ääneen, ääneen ääneen tai sisäisesti ääneen, sanoittaminen voi auttaa, kun nimeää sen, miltä ja mitä kehossa tuntuu ja tapahtuu, olotila usein jo helpottuu.

Pieniä esimerkkejä arjesta

Eräänä päivänä olin ajamassa Helsinkiin kotikäynnille. Ajaminen kaupungissa – varsinkin sateessa – ei kuulu suosikkeihini. Lähestyessäni kohdetta huomasin kehossani jännittyneen, kuplivan olon. Sammutin radion, koska se häiritsi "näkemistäni" ja sanoin itselleni kevyesti naurahtaen: "Vähän jännittää tämä ajaminen."

Olo helpottui heti. Jännitys vaihtui luottavaisempaan, keskittyneempään tunteeseen, ja loppumatka sujui kuin itsestään.

Toinen tilanne syntyi lukiessani uutista suuresta investoinnista, jota pidin turhana. Huomasin turhautumisen ja ärtymyksen hiipivän mielialaani ja kehooni. Sanoin ääneen: "Olen tosi ärsyyntynyt tästä." Heti sen jälkeen olo keveni – kuin olisin päästänyt paineen ulos venttiilistä.

Ärsyyntymisen arkku

Keskustelimme mentoroinnissa siitä, miten meillä suomalaisilla on usein ehkä tapana tuntea paljon, mutta sanoittaa vastaavasti vähän. Itse ärsyynnyn helposti, kun asiat voisivat mielestäni mennä jouhevammin tai järkevämmin tai …. 😊

Tunnetila on kuin suljettu arkku, jonka taakse on tietyllä lailla helppo mennä. Katsoa sieltä maailmaa ja realiteetteja ja osoittaa jotakuta toista ihmistä tai asiaa, että olet tunnetilani syy tai seuraus. 

Kun kuitenkin raotin tuota ärsyyntymisen arkkuani, sen alta löytyi vaikka mitä, esim. tarve tulla nähdyksi, pettymyksiä, kipua ja kaipuuta huomioon. Kun ne sai nähdä ja nimetä, sisälle laskeutui rauha ja helpotus.

Aiemmin oli ollut helpompaa olla vain ärsyyntynyt ja tila saattoi jäädä ns. päälle, mutta arkkuun kurkistaminen toi ymmärrystä ja sitä kautta lempeyttä itseä kohtaan.

Kun faktoihin lisää pienen palan itseä

Monesti odotamme, että toinen ihminen osaa tulkita meitä ilman, että sanomme asioita ääneen. Saatamme kertoa ns. faktan — mitä on tapahtunut tai mitä ajattelemme — ja olettaa, että toinen ymmärtää myös sen, mitä tunnemme tai toivomme sen takana.

Mutta usein tuo silta jää rakentamatta.

On kuin tekisi ruokaa ja jättäisi lopuksi lisäämättä sen pienen mausteen, joka tekisi siitä täydellisen.

Ihmissuhteissa tuo mauste on pieni lisäys itsestämme: muutama sana, joka kertoo, miltä meistä oikeasti tuntuu. Kun lisää sen pienen palan itseä, syntyy usein aivan toisenlainen yhteys – vuorovaikutus pehmenee ja molemmat tulevat nähdyiksi.

Pieni arkinen esimerkki

Poika on etäpäivällä kotona. Olet itse ollut hereillä aikaisin, ulkoiluttanut koiran ja tehnyt töitä jo tuntikausia.
Kun hän kurkistaa jääkaappiin ja kysyy:

"Eikö täällä ole mitään syötävää?" … vastaus saattaa riippua päivästä ja napakkuusasteikolla mennään ehkä yhdestä kymmeneen. 😄

Mitä jos kokeilisinkin toisin?

Voin ensin kertoa faktan: "Olen itsekin tehnyt töitä koko aamun."

Ja sitten lisätä pienen palan itseäsi lempeästi ja rehellisesti:

"Olen ihan yhtä nälkäinen kuin sinä, ja toivon, että meillä olisi jotain valmista."

Ehkä lopputulos olisi yhteinen päätös kokata jotain tai lähteä yhdessä lounaalle.

Kun sanomme ääneen sekä faktan että tunteen, toinen näkee meidät paremmin.
Ja silloin syntyy se, mitä me kaikki pohjimmiltaan kaipaamme – yhteys.  

Tunnetilojen kokeilua

Olen saanut upeita oivalluksia teiltä, jotka olette kokeilleet kanssani tunnetilojen sanoittamista arjessa. Kiitos kun lähditte matkalle mukaan ja otitte sen osaksi arkeanne. Moni on kertonut, miten jo pelkkä pysähtyminen ja tunteen nimeäminen on tuonut helpotusta – oli kyse sitten pelosta, häpeästä, ärtymyksestä tai huolesta. Kun tunteen sanoittaa ääneen, se tulee näkyväksi ja usein myös pehmeämmäksi. Tunne ei enää hallitse, vaan saa olla osa meitä lempeämmin. Ehkä juuri siinä on sanoittamisen voima – tulla lähemmäs itseä, tuntea ja samalla vapautua.

Pohdittavaksi:
Milloin viimeksi pysähdyit nimeämään oman tunteesi ja mitä huomasit, kun sen sanoit ääneen? Lämmin suositus tälle! ❤